Meitä potkaisi onni, kun pääsimme kesällä osallistumaan Christa Enqvistin viikonloppuvalmennukseen Kempeleessä. Täytyy sanoa, että olihan varmasti paras valmennus, missä olen koskaan ollut! Voin lämpimästi suositella!

Yleensä suhtautumiseni erilaisiin valmennuksiin on tänä päivänä sellainen, etten hirveästi odota saavani niistä irti, vaan olen tyytyväinen jos saan jonkin pikkuvinkin joko omaan treenaamiseeni tai toisten suoritusten seuraamisesta omaan työhöni kouluttajana. Ja useimmiten hylkään useimmat saamani "erikoisvinkit" jo parin seuraavan päivän aikana, kun tarkemman ajattelun jälkeen hoksaan niissä ristiriitaisuuksia oman ajattelutapani kanssa.

Tässä tapauksessa kävi toisin. Vaikka valmennuksesta on kulunut jo muistaakseni pian kolme kuukautta, en ole hylännyt vielä yhtään neuvoa, vaan ne edelleenkin tuntuvat järkeenkäyviltä. Ajatukset ja menetelmät natsasivat hyvin yhteen omien ajatusteni kanssa ja lisäksi sain ihan uuttakin oppia, erityisesti siitä, miten tuodaan käytännön tasolle ajatus, että hyvin onnistuneen osan jälkeen toiminnan jatkuminen on palkkio, kun taas huonon suorituksen jälkeen toiminta keskeytetään. Tämä on varmasti ajatuksen tasolla monille tuttu, niin kuin oli minullekin, mutta ihan oikeasti ensimmäistä kertaa näin ja tajusin sen toteuttamisen järjestelmällisesti käytännön tasolla.

Gievran kanssa otimme valmennuksessa tunnaria ja ruutua, tsekattiin kaukot ja seuraamista vähän, lähinnä siksi, että halusin käyttää hyödyksi tilaisuuden, kun Gievra taas osoitti rakastumisen merkkejä erääseen läsnäolevaan koiraan. Ja kun kerrankin ei ollut kisatilanne, päästiin ehkä asiassa vähän eteenpäinkin. Gievra ihan oikeasti tuntui ensimmäistä kertaa tajuavan, mistä asiassa on kyse. Siis mitä en halua sen tekevän. Heräsin myös huomaamaan, kuinka se on äijääntynyt jossain vaiheessa tajuamattani. Olen edelleen komentanut sitä niin kuin sitä herkkää nuorta koiraa (joka se ennen oli), vaikka se nykyään kestää ja suorastaan vaatii tiukempaa komennusta silloin, kun se tekee kiellettyjä asioita (nuuskii ja vahtaa narttuja).

Tunnarin ongelmat avautuivat, kun Christa huomasi Gievran tyylin nuuskia kapulat jo kaukaa. Hän antoi meille ihan uudenlaisen neuvon, joka välittömästi tuntui osuvan nappiin: vain vaikeita harjoituksia. Se nimittäin sopii Gievran tarkkaan nenään ja hutiloivaan luonteeseen täydellisesti. Sen pitää nyt oppia mielikuva, että tunnari on vaikea asia ja siksi siinä pitää olla huolellinen. Sillä myös säilyy siinä paremmin motivaatio tehdä asia oikein, kun siinä on vähän haastetta.

Kaukoista kommentti oli, ettei niille kannata tehdä hirveästi mitään, jos ne pysyvät sillä mallilla kuin ovat nyt. Gievrahan ei tee kaikkia vaihtoja ihan puhtaasti takajalat paikallaan, mutta pysyy kuitenkin yleensä kokonaisuutena aikalailla paikallaan, eikä edes seilaa edestakaisin.

Ruutuun olin juuri miettinyt itse uuden ihan erilaisen taktiikan ja päättänyt opettaa sen alusta uudelleen. Syynä siihen se, että meidän tapauksessa koiran pitää tietää itse, mihin sen pitää pysähtyä, koska en yksinkertaisesti osaa lähetyspaikalta sanoa käskyä oikeassa kohdassa. No, koska olimme suunnilleen pisteessä nolla (erotuksena vain se, että koira osaa lähteä merkiltä täysillä ruutua kohti), olimme avoimia myös muille kuin vastakeksimälleni vaihtoehdolle. Ja saimmekin siihen sitten erilaisen menetelmän. Jonkin aikaa jouduin miettimään, että kummalla tyylillä nyt sitten lähden liikkeelle. Toistaiseksi olemme pysyneet harvat treenikertamme Christan tyylissä ja eilen illalla pimeällä kentällä huomasin, kuinka lamppu yhtäkkiä syttyi Gievran pään päällä. Ruudun ongelmathan meillä sen pysäytyksen vaikeuden lisäksi juontavat juurensa siitä, että kartiot tulivat ruutumerkkeinä alunperin käyttöön juuri samaan aikaan, kun me aloimme opetella merkkiä. Ja olin niin tyhmä, että otin ne molemmat ohjelmaan yhtäaikaa. Gievra on tehnyt kympin ruutuja ämpäreillä, mutta kartioilla se on aina ollut aika pihalla ja yrittänyt väkisin hakeutua yhden törpön taakse (merkille). Eilen se siis näytti oppivan keskelle menemisen! Toisaalta tähän olisi voinut yhdistää myös sen oman tyylini, mutta se pälähti päähäni vasta nyt, joten ehkä se ei ole tarpeen. Tätä ehdottomasti puoltaa myös se, että se vaatisi vaikeampaa järjestelyä ja minä olen laiska...